87. Mä muistelen sua iltaisin

Juup heijssan, jaksan taas kirjottaa pitkästä aikaa.

Mulla ei nyt oo sinänsä mitään asiaa.

Koulut on alkanu, mun pitäis mennä mutku ähhh...

Nojoo, oon hakenu omaa kämppää mut ne ei oo viel vastannu mulle sieltä firmasta vai mikä onkaan,

sitä odotellessa!!

Huvilakauden päättäjäiset ois viikonloppuna,

jännitetään joudunko menemään mökille, toivon että en.

Niimpä...

Miksei vittu virheistään voi oppia tarpeeks ajois?

Miks pitää aina liian myöhään tajuta, kuinka väärin on tullu tehtyä,

kuinka saatanan tyhmä on ollu ja kuinka paskasti on toiselle tehny?

Mulla on ikävä, joka päivä, koko ajan enemmän ja enemmän.

Mä tiedän, että se olin minä joka kaiken mokas,

joka hajotti kaiken mikä oli muutenki jo haurasta,

pilas asiat niin pahasti, ettei ne varmaan koskaan tuu palaamaan ennalleen.

Se oli mun syytä.

Ei kenenkään muun.

Tottakai mä toivoisin, että voisin korjata asiat,

saada tekoni tekemättömäks,

saada anteeks,

saada meijät molemmat unohtamaan kaiken sen paskan.

Mut ei niin voi tehdä, niin ei vittu vaan voi tehdä.

Niin ei tuu tapahtumaan.

Ei ikinä.

Mä rakastan sua edelleen ihan saatanan paljon ja tuun aina rakastamaanki.

Se ei tuu koskaan muuttumaan vaikka mitä tapahtuis.

Vaikka kuinka kertois, että rakastaa ja välittää

 ja toivois saavansa niiden sanojen avulla kaiken anteeks niin ei sekään auta. 

Se rakkaus ei aina vaan riitä.

Se sana, "anteeks", ei aina vaan riitä.

Pitää olla tekoja, jotka näyttää vahvasti sen,

että sä kadut ja rakastat ja välität.

Pitää olla isoja tekoja.

Mut mitä sitten jos ei tiedä mitä pitäis tehdä näyttääkseen,

että katuu, välittää ja rakastaa?

Sit pitää vaan istua yksin himas iltasin ja syyttää itteään kaikesta,

raiskata omaa mieltä ja ajatuksia kaikilla niillä muistoilla siitä kaikesta paskasta,

mitä ite sai aikaseks, lukee niitä samoja keskusteluja,

lukee uudestaan ne kaikki haukkuma sanat mitkä on ansainnu.

Masentavaa, mä tiedän.

Mitä muuta mä voisin tehdä?

Joo, mä voisin unohtaa ja antaa olla,

jatkaa eteenpäin, päästää irti menneestä,

mut ei se oo niin saatanan helppoa.

Eikä ainakaan kun tätä rakkautta on näin paljon.

Ehkä mä odotan vaan, että jonain päivänä sä vielä tuut mun luokse,

katot mua silmiin, kerrot, että sä annat anteeks 

ja sanot, että sä haluat mut takas.

Haluat, että mä oon taas sun,

halaat ja suutelet mua, otat mua kädestä kiinni.

Toiveajattelua, pelkkää unelmointia koska mä tiedän,

että toi ei tuu koskaan tapahtumaan.

Mun takia.

Nojoo jo saa loppuu tällänen paska saatana,

en haluu masentaa teitäki.

Oikee hävettää olla tällänen joka rypee näin syvällä itsesäälissä.

Noh, ei voi mitään.

Nojoo, mutta ei mulla oikeen muuta oo.

Halusin vaan vähän herätellä tätä henkiin ku ei oo koko kuun aikana taas mitään tekstiä tullu.

Kirjottelen täs viel joku päivä.

-Sanna